Mikä saa ihmisen jaksamaan?

 No vaikkapa tämä maisema.

Perjantaina 25.8.2023 toteutin kesän aikana muhineen suunnitelmani ja lähdin Topin kanssa Haaparantaan telttailemaan. Aikaa ei ollut paljon: töistä lähdin hitusen aikaisemmin, mutta koska tavaraa piti hakea Korpikosken mökiltäkin mukaan, kello oli puoli kahdeksan illalla, kun tulimme perille.

Maisema ja ympäristö kyllä hoitivat hommansa, ja tunsin heti olevani perillä. Siellä missä pitääkin olla.

Laitoin saman tien telttasaunan kiukaaseen tulen ja kannoin vettä kiukaan vesisäiliöön, jotta ehtisin vielä illan päälle nautiskellä löylyistä. Perustin pienen evästelypaikan rantaan ja laitoin Trangiaan veden kiehumaan iltapalaa varten:

Veden kiehumista odotellessa kannoimme Topin kanssa (tai no, jokainen voi itse kuvitella kumpi kantoi ja kumpi ihanasti rekalehti jaloissa) teltan ja loput yöpymiskamppeet rannemmaksi. Vanhalla Volvolla olisin ajaa turauttanut lähemmäksi, mutta ei se mitään. Olo oli levollinen, valoa riitti vielä hetken aikaa, joten kaikki hoitui rennolla otteella.

Aiemmin päivällä Linda oli WhatsAppissa minua onnitellut ja kun kuuli, että olen menossa Impiöön telttailemaan, hän kirjoitti näin: "Toivottavasti vaikka joku erikoinen lintu tekee sinulle synttäriylläriesiintymisen!" Ornitologinen harrastuneisuus ei ole minulla vielä kovin korkealla tasolla, ja tunnistan lintuja perustinttien lisäksi ylätason käsittein kuten vaikkapa haukka, pöllö, rastas tai pingviini. Nautin kyllä lintujen katselusta ja kuuntelusta kovin. Kuikan huudon olisin voinut haluta kuulla, mutta en ole varma, onko vuodenaika sellaisen toivomiseen kovin otollinen.

Ylätason tunnistus kyllä sitten onnistui, kun seisoskelin yhdeksän korvilla rannassa ja nautin hiljaisuudesta. Sivusilmällä huomasin jonkin lokkia isomman vaalean linnun nousevan lentoon parikymmenen metrin päästä rannasta. Lintu sai ilmaa siipiensä alle ja suoritti ohilennon noin kymmenen metrin etäisyydellä rannasta.

Haikara. HAIKARA.

Tämän möläytin ääneen, kun leuka oli joka tapauksessa loksahtanut auki ja tavarat pudonneet käsistä siihen paikkaan. Äimistyin niin, että puhelimen tajusin etsiä käsiini vasta liian myöhään. Tästä otoksesta ei lintua enää tunnistane, mutta siinä se lentää kohti Hietalahtea:

Sen verran minäkin asioista tiedän, ettei näillä leveyksillä sisämaassa haikaroita ruuhkaksi asti lentele. Kävin varmistamassa asian ensin Kari-enolta, joka ei myöskään ollut koskaan kuullut saati nähnyt haikaraa Impiössä. Sirpa-tädiltä kuitenkin sain selville, että Ari-eno oli myös kyseisen haikaran nähnyt tänä kesänä ja siitä luultavasti paremman kuvankin onnistunut nappaamaan. En siis nähnyt harhoja! Luonnollisesti tulin tuumineeksi, että melkoiset ennustajanlahjat siskollani on.

Saunavesi oli mukavasti lämmennyt ja ehdin nautiskella löylyistä, kun aurinko laski vastarannan metsän taa. Nopeasti laskeutuva ämärä ja ihana väsymys estivät uimassakäynnin, mutta seuraavalla kerralla sitten.

Olin hieman epäileväinen sen suhteen, miten hyvin nukun Topi-koiran kanssa teltassa. Aiemmilla perhetelttailureissuilla Topilla on ollut hankaluuksia päättää, haluaako olla sisällä vai ulkona, etenkin kun teltanseinien läpi tarkat korvat kuulevat kaikki rapinat ja suhinat. Nyt olimme Topin kanssa kuitenkin kahdestaan, joten joko siitä tai ympäristön hiljaisuudesta johtuen Topi nukkui kuin kaalilaatikko teltassa vieressäni. Yöllä höristelimme kumpikin korviamme, kun lähistöllä joukkojaan keräilevät joutsenet ja kurjet intoutuivat kovaääniseen hengennostatukseen, mutta niiden konserttien välillä oli vain uskomattoman, ihanan hiljaista ja rauhallista.

Heräilimme puoli kahdeksan korvilla ja laitoin rannassa veden kiehumaan aamukahvia varten. Maisema oli kertakaikkisen mykistävä:

Kiireetön aamupala tyynessä syysaamussa sai sieluni laulamaan. Mietin, voisinko vain jäädä tänne? Toki tiedostan, etteivät tällaiset säät ja hetket jatku ikuisuuksia (taivas meni pilveen tunnin kuluttua), mutta sitten jotenkin konkretisoitui asia, jonka kyllä olen varsin hyvin tiennyt. 

Tämä paikka, tämä ranta on meidän ikioma. Voin tulla tänne milloin vain haluan. 

Niinpä hymy huulilla pistin leirin pakettiin ja lähdin hörppäämään vielä toiset aamukahvit enon kanssa mummolan pöydän ääreen. Sieltä kurvailin Ranualle onnittelemaan pyöreitä täyttänyttä kummitätiäni Irmaa ja iltapäivällä olin jo kotona tyttärien luona.

Kiitos, Haaparanta! Olit taas ihana.