Noin 9-10: hollihakoja ja hapsenkakkiaisia

...eli hieman etymologiaa.

Ouluun muutettuamme ihmettelin Hollihaan puiston nimeä. Ajattelin, että "haka" liittyy jotenkin vanhaan laidunalueeseen. Veijon veisattua hirsikirjoja selvisi, että hollihaka onkin alla olevassa kuvassa näkyvä rautainen haka, jolla saa kiinnitettyä hirret tukevasti passiin tapinreikien poraamisen ajaksi. Kuvassa myös näkymätön poraaja:

Veijon palattua töihin on saunan veistohomma väistämättä hidastunut. Parina iltana Veijo ehti tapittaa ja höylätä, mutta sitten tuli sadekelit.

Minulla lomaa on vielä tämä viikko ja sattui niin, että säätiedotus lupasi kohtuullisen sateetonta alkuviikkoa. Niinpä otimme äkkilähdön Livolle ja jätimme jälkikasvun koiran kera kotivahdeiksi. (Muistelen, että joskus takavuosina äkkilähdöllä lähdettiin jonnekin ihan muualle kuin mökille...)

Sepä olikin hyvä päähänpälkähdys. Ehdimme jo maanantai-iltana puuhata pari tuntia. Tiistaina Veijo teki etätöitä ja minä talttailin, piirtelin ja höyläsin. Näin ikään:

Tauoilla Veijo tuli kaveriksi nostelemaan hirsiä ja poraamaan tapinreikiä. 

Uusi akkukäyttöinen Ryobi on osoittautunut kestävämmäksi koneeksi kuin kaksi aiempaa, sähkökäyttöistä Skiliä. Akkukone automaattisesti heittää toimimasta, kun akku kuumuu. Silloin on vain pienen tauon paikka (ks. tämän postauksen ensimmäinen kuva), ja kohta pääsee taas poraamaan. Toistaiseksi siis tämä vehje on toiminut paremmin.

Saimme vasemman sivuseinän toisen hirren veistettyä ja paikoilleen, vaikka pikkuisen piti omien ajatushäröjen ja/tai mittavirheiden takia venkslata. 

Sitten tuli aika punnertaa pinon keskivaiheilta seuraava hirsi, jonka piti olla reilusti nelimetrinen ja melkoisen korkea. Tällä kertaa käytimme hirrenulostamiskeinoina mm. junttaamista muinaisten roomalaisten tapaan sekä taekwondo-potkuja. Enpä olisi uskonut, että siitäkin taannoisesta harrastuksesta on joskus hyötyä! Valitettavasti näistä temmellyksistä ei ole todistusaineistoa, koska olimme molemmat varsin tärkeässä roolissa koko ajan. Sen sijaan voit ihailla keijumetsäotosta, jonka nappasin hengitystä tasaillessani:

Mustikatkin alkavat kypsyä.

Minulla alkaa iltaa kohti ajatus sakata sen verran, etten enää osaa laskea suunnitelmien ja lukkojen ja varojen ja virheiden puolitusten mylläkässä mitään, mutta onneksi Veijo osaa. Silloin on hyvä antaa toisen hoitaa kalkuloinnit ja itse vain piirtää, talttailee ja sahailee, mitä ohjeistetaan. Niinpä saimme sen takaseinän hirrenkin höylättyä ja nostettua haarukoiden avulla passiin odottamaan huomisaamua! Silloin Veijo taas avaa työkoneen ja minä pyyhällän (no, ennen pitkää toivottavasti saan itseni kammettua) raksalle piirtämään.

Niin, se hapsenkakkiainen! Se on siis sarvijäärän toinen nimitys. Sellainen mönki tänään hirren päällä, ja Veijo siitä sen otti hanskalleen ja esitteli minulle. Hauskan näköinen tyyppi! Houkuttelin sen omalle hanskalleni, mutta sitten se kiihdyttikin vauhtia ja sillä olikin näköjään jonkinlaiset tarttumavarpaat, joten seurasi kiljuntaa ja hädissään huiskimista. Jäärä katosi - kunnes löytyi hetken kuluttua Veijon niskasta kiipeilemästä. Silloin se päätyi metsään. Tässä tyypistä potretti:

Wikipediaa lueskeltuani totesin, että olisi ehkä kannattanut saatella otus vihreämmille niityille. On ilmeisesti aikamoinen puuntuhooja. No, ensi kerralla sitten.